You can’t save the world–here’s what we can do | Casey Lartigue Jr & Eunkoo Lee | TEDxDongdaemun (Finnish Subtitles)

https://www.youtube.com/watch?v=yFaXvG-rSmQ&list=PL-6_xImxyTAJw3qeFJBXFv6fSCFEOb9eG&index=1

Eunkoo: Minä olin väärässä. Suurin osa ihmisistä ei halua myöntää, kun he ovat väärässä, mutta minua ei haitannut, koska tässä tapauksessa se näytti minulle valinnan merkityksen. Ennen kuin selitän, mistä minä olin väärässä, haluaisin jakaa yhden monista lausunnoista, jotka muuttivat minun ajattelua.

Eunhee Park, yksi 300:sta pohjoiskorealaisista pakolaisista, jonka kanssa olemme työskennelleet viimeisten neljän vuoden aikana, sanoi: “Elämäni muuttui TNKR:n ansiosta ja avasi minulle täysin uuden maailman. Minua ennen hävetti kertoa ihmisille, että olen pohjoiskorealainen, mutta nyt minulla on luottamusta olla piilottamatta minun kasvojani ja minun nimeäni. Joka päivä olen kiitollinen Caseylle ja Eunkoolle siitä, että he auttoivat minua kasvattamaan luottamusta itseeni.”

Tämä on kaunis lausunto. Miten tämä sitten tapahtui?

 

Casey: Iso ongelma meidän nykymaailmassa on se, että niin monet ihmiset haluavat pelastaa maailman, mutta he eivät tee mitään käytännöllistä omassa olinpaikassaan.  Moni heistä kompastelee roskiinsa heidän omalla etupihallaan, kun he kiirehtivät joka aamu luomaan paratiisia Maan päälle. On monia ideoita, jotka ovat levittämisen arvoisia, mutta maailman pelastaminen ei ole yksi niistä. Kun minä kohtaan ihmisiä, joilla on kansallisia tai globaaleja suunnitelmia meidän kaikkien pelastamiseksi, minä kysyn: “Ennen kuin yrität muuttaa kokonaista koulun opetussuunnitelmaa tai koko maailmaa, voisitko edes perustaa yhden koulun, laatia suunnitelman tai esitelmän näyttääksesi meille muille kuolevaisille, miten asioiden kuuluisi tehdä?”

Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti on vanha sanonta, joka pätee vielä nykyäänkin.

 

Eunkoo: Niin, ajattele globaalisti, toimi paikallisesti. Mutta miten voi toimia paikallisesti, kun ongelma, josta välittää, on globaali? Koska Casey ja minä olemme olleet mukana asioissa liittyen Pohjois-Koreaan, aiomme käyttää meidän kokemuksiamme esimerkkeinä. Pohjois-Korea on maa, joka on aina uutisissa heidän ydinaseohjelmien takia ja tästä on tullut globaali ongelma monille.

Asia, joka lähes aina jää huomioimatta on se, että Pohjois-Korea sortaa omaa kansaansa. He kontrolloivat heidän liikkumisen vapauttaan. He estävät valtion ulkopuolista informaatiota pääsemästä rajojensa sisäpuolelle. He yrittävät aivopestä lähes kaikki maassa asuvat ihmiset.

Minä jopa vierailin Pohjois-Koreassa useita vuosia sitten. Minä vierailin tutkijana ja silti minusta tuntui kauhealta nähdä silmiinpistävät erot Pohjois- ja Etelä-Korean välillä. Silloin olin tarkkailija.

 

Casey: Minä en pysty olemaan tarkkailija. Ideat eivät ole museon esineitä, joissa on “Ei saa koskea” kylttejä. Ideat täytyy viedä suoraan ihmisille. Vuosia sitten, kun työskentelin ajatushautomossa Washington D.C:ssä, tapasin monia hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka kertoivat minulle, että vanhemmat ovat liian passiivisia ja kouluttamattomia, jonka takia he eivät kykene tekemään päätöksiä omien lastensa puolesta. Minä kysyin heiltä: “Kurkottaako kukka kohti aurinkoa?” Minä olin osallisena yhdessä liitossa, joka teki koulu stipendiohjelman, jotta pienituloiset vanhemmat Washington D.C:ssä saivat valita koulut, joihin he halusivat mennä. Vanhemmista, joiden oletettiin olevan laiskoja ja passiivisia, tuli kuin peuroja jahtaavia leijonia. Tosi monet yksinhuoltajaäidit, joiden kanssa työskentelin sanoivat, että ensimmäistä kertaa oli suunniteltu ohjelma, joka antoi heille valtaa ja he rakastivat sitä. Voimaantuneina he alkoivat ottaa vastuuta siitä kuinka heidän lapsensa koulutetaan; he eivät enää olleet pelkkiä tarkkailijoita omissa elämissään.

 

Eunkoo: Sillä aikaa kun minä tarkkailin, minä opin paljon. Siihen aikaan minä olin ansaitsemassa maisterin tutkintoa Pohjois-Korean opinnoista Ewha naisten yliopistossa Etelä-Koreassa sekä ansaitsin myös tutkinnon kansainvälisissä opinnoista Iso-Britanniassa. Työskentelin tutkijana, joka haastatteli pohjoiskorealaisia pakolaisia, joiden ihmisoikeuksia oli rikottu Pohjois-Koreassa ja Kiinassa. Minä vain kuuntelin; kuuntelin mikä oli totta  pohjoiskorealaisille pakolaisille. Mutta minun sydämeni ja mieleni muuttui vuonna 2013. Olin valmis muutokseen ja tekemään jotain käytännöllistä. Olla mukana perustamassa organisaatiota, joka auttaa pohjoiskorealaisia pakolaisia, muutti minun peruskäsityksiä pohjoiskorealaisista.  Sen jälkeen, kun olen jutellut ja haastatellut pakolaisten kanssa vuosia sekä vieraillut Pohjois-Koreassa, luulin tuntevani heidät. Luulin heitä passiivisiksi, jotka eivät osanneet tehdä päätöksiä.

 

Casey: Minä tapasin Eunkoon ensimmäistä kertaa Pohjois-Korean ihmisoikeuksien konferenssissa vuonna 2012. Hän oli ollut syvästi mukana Pohjois-Korea asioissa ja minä otin vasta minun ensimmäisiä vauva-askelia. En tiennyt paljoakaan pohjoiskorealaisista pakolaisista, kun minä aloitin työskentelemään ajatushautomossa Soulissa. Mutta minä inspiroiduin heistä, se miten he riskeeraavat oman elämänsä päästäkseen vapauteen, jota niin moni meistä pitää itsestäänselvyytenä. Olen keskittynyt vapaus asioihin koko minun elämäni, mutta tunsin itseni niin nöyräksi, kun tapasin pohjoiskorealaisia pakolaisia. Tuntui siltä kuin olisin juuri ollut ajatushautomon cocktail-juhlissa Washington D.C:ssä nostamassa maljaa vapaudelle. Se hetki, kun minä päätin sitoutua pohjoiskorealaisille pakolaisille oli maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2012. Professori Park Sun-Young oli pitämässä nälkälakkoa pohjoiskorealaisten pakolaisten vuoksi protestoidakseen Kiinan käytäntöä lähettää heidät takaisin Pohjois-Koreaan, jossa heitä kidutetaan. Hän ei yrittänyt pelastaa maailmaa, vaan toimi saadakseen ihmisiä taistelemaan Kiinan julmaa käytäntöä vastaan lähettää pakolaiset takaisin. Se oli minulle elämää mullistava hetki. Kohteen löytäminen on kuin mafiaan liittyminen: On helpompaa päästä mukaan kuin erota. Siitä hetkestä lähtien, ensimmäinen maaliskuuta vuonna 2012, olen ollut mukana.

 

Eunkoo: Rehellisesti sanottuna, olin yllättynyt tavatessani Yhdysvalloista Harvardista valmistuneen henkilön, joka oli yhtäkkiä niin aktiivinen liittyen pohjoiskorealaisiin pakolaisiin. Aloitimme juttelemaan siitä, miten voisimme auttaa pohjoiskorealaisia pakolaisia. Minun mielestä heidän kuunteleminen oli hyödyllistä, mutta minusta alkoi tuntua, että minä en auttanut heitä käytännöllisesti. Katsoessani takaisin siihen aikaan tajusin, että olin valmis muutokseen. Mutta en juurikaan tiennyt sitä, että ensimmäinen tapaaminen Caseyn kanssa muuttaisi minun tapaani ajatella pohjoiskorealaisista pakolaisista sekä maailmasta.

 

Casey: Okei, en tiennyt paljoakaan pohjoiskorealaisista pakolaisista, mutta kuten mies, joka sanoo uskovansa kasteeseen vain, koska on nähnyt sen tehty, minä uskoin valintaan sillä olen nähnyt sen vaikutuksen ihmisiin. Kysymys, jota kysyin niiltä asiantuntijoilta on: “Kun suunnitellaan ohjelmaa, miten se suunnitellaan, jotta siitä hyötyvät yksilöt saisivat vapauden valita?”

 

Eunkoo: Minun tutkijani roolissa olin aina sellaisissa ohjelmissa mukana, jotka menivät täysin päinvastaisesti – pakolaisten ei tarvinnut tehdä muuta kuin ilmaantua paikalle ja tehdä kuten pyydetään. Sitten Casey haastoi minun periaatteeni. Meillä oli yhteinen tavoite, mutta molemmilla oli eri näkemys siitä, mitä tietä kulkea. Kuten minun suosikki runoilijani, Robert Frost, sanoi: “Kaksi tietä metsässä erkani – minä vähemmän kuljetun valitsin, ja se johti oikeaan.”

 

Casey: Aluksi meillä oli erimielisyyksiä siitä, mitä tietä kuljemme ja se oli monen ison riidan alku. Eunkoo jopa vetosi minuun hänen valtakirjallaan.

 

Eunkoo: “Casey, sinä olet ulkomaalainen. Minä olen työskennellyt pohjoiskorealaisten pakolaisten kanssa vuosia.”

 

Casey: Okei. Minun vastaukseni on: “Jos suunnittelee ohjelman ja siitä hyötyvät ihmiset ovat passiivisia, silloin se tarkoittaa sitä, ettei ohjelmaa ole suunniteltu hyvin.” Eunkoo hymyilee nyt, mutta neljä vuotta sitten hän oli varma siitä, että sellainen lähestymistapa epäonnistuisi. Asiat menivät niin pahaksi, että minä annoin hänelle potkut, vaikka me molemmat olemme vapaaehtoisia ja perustaneet tämän yhdessä.

 

Eunkoo: Hei! Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä!

 

Casey: No siitä on neljä vuotta, anna jo olla… Mutta me pidimme yhtä meidän erilaisuuksista huolimatta. Texasin Missouri Citystä oleva poika, jopa 11 265 km:n päässä Pohjois-Koreasta ja Etelä-Korean Pajusta aivan Pohjois-Korean rajalta kotoisin oleva tyttö.

Meidän tietty tarkoituksemme on ollut pohjoiskorealaisten pakolaisten auttaminen sopeutumaan elämään Pohjois-Korean ulkopuolella. Pohjois-Koreassa he elävät eristyksissä kaikesta ulkomaailmasta ja hengen uhalla paetessaan tuntemattomaan he, jotka selviävät Etelä-Koreaan asti, kohtaavat uuden haasteen: englannin kieli.

Se olisi kuin joku Texasista rajan toiselle puolelle Louisianaan muuttava saisi tietää, että hänen täytyisi osata puhua mongoliaa selviytyäkseen. Korean kehittämislaitoksen mukaan yksi kolmasosa pohjoiskorealaisista pakolaisista jättää korkeakoulututkinnon kesken, koska heillä on vaikeuksia englannin kielen kanssa. Monet Etelä-Korean yliopistot sekä työnantajat vaativat englannin kielen taitoa. Pakeneminen on monille pohjoiskorealaisille pakolaisille ensimmäinen taistelu – toinen on sopeutuminen maailmaan, joka käyttää englantia.

 

Eunkoo: Casey ja minä olimme molemmat samaa mieltä siitä, että pohjoiskorealaiset pakolaiset tarvitsevat yksityisiä englannin kielen opetuksen tunteja, jotka auttaisivat heitä pääsemään eroon ujoudesta käyttämään englantia. Kun pidimme meidän ensimmäisen session, pakolaiset seurasivat, kun me esittelimme ja valitsimme heidän tutorinsa. Mutta Casey halusi muuttaa prosessia ja antaa pakolaisille luvan valita ihan kenet tahansa he halusivat tutorikseen; antaakseen heidän löytää oman tiensä. Minä ajattelin, että se epäonnistuisi, jos pakolaiset saisivat valita itse oman tutorinsa. Jotta voi ajatella globaalisti, täytyy olla avoin harkitsemaan uusia ideoita. Mutta siihen aikaan, minä en ollut valmis. Minusta tuntui yhä miellyttävältä tehdä asiat kuten olin tehnyt niitä jo vuosia. Eli minun pitäisi itse tehdä kaikki pakolaisia varten. Heidän täytyi vain ilmaantua paikalle.

Lyön vetoa, että olisin tuottanut Robert Frostille pettymyksen, koska kun ne kaksi tietä erkanivat meidän toimistossamme, minä valitsin sen enemmän kuljetun tien.

 

Casey: Kunpa voisin ottaa kunnian voitostani Eunkoon kanssa väittelystä, mitä tietä kulkea, mutta oikeastaan hän vain kuunteli pakolaisia. Kun pakolaiset alkoivat ensin valitsemaan, Eunkoo ei ollut uskoa hänen valehtelevia silmiään. Pakolaiset olivat niin aktiivisia ja ihastuttavan ymmällään siitä, että he saivat itse valita. He sanoivat, että ensimmäistä kertaa elämässään heillä oli valtaa valita ja he rakastivat sitä.

 

Eunkoo: Ensin minä en tiennyt, mitä Casey tarkoitti valinnan vapaudella. Olin oppinut kaikesta oppimistani tiedoista, että pakolaiset eivät ole aktiivisia. Mutta minä opin heidän palautteensa perusteella enkä Caseyn väittämien, että pakolaiset rakastavat valinnan vapautta. He tunsivat ja tuntevat yhä itsensä kunnioitetuksi. He eivät ole passiivisia lainkaan.

 

Casey: Niin, he eivät ole passiivisia ollenkaan. Pakolaiset tulevat paikalle meidän englannin oppitunteja varten kolme tuntia etuajassa valinnan mahdollisuuden takia.

Jotkut kysyvät, jos he saisivat yöpyä toimistossamme, jotta he saisivat valita ensin. Me emme rekrytoi, mutta meillä on 70:nen  pakolaisen jonotuslista, jotka ovat innokkaita opiskelemaan meidän vapaaehtoisten tutoreiden kanssa. He jopa soittavat meidän henkilökohtaisiin puhelimiin ja vaativat saada tavata meidät, koska he haluavat sanoa: “Hei, älä unohda minua. Minä haluan opiskella englantia.”

Uskomatonta kyllä, yksi pakolainen kertoi jopa yhä Pohjois-Koreassa olevalle siskolleen: “Hei! Tule Etelä-Koreaan. Täällä voi opiskella englantia tämän kivan amerikkalaisen kanssa!”

Ja tietysti, en voi koskaan unohtaa yhtä monesta pohjoiskorealaisesta pakolaisesta, joka otti suoraan yhteyttä minuun. Hänen nimensä on Sharon Jang, mutta minä kutsun häntä vain Ihana Sharoniksi. Ennen kuin hän pakeni Pohjois-Koreasta vuonna 2012, hänet oltiin tuomittu elämään hiilikaivoksilla 15 tuntia päivässä, koska Pohjois-Korean hallitus ei antanut hänelle vaihtoehtoja. Hänen minulle lähettämä Facebook-viesti kaksi vuotta sitten syntymäpäivänään oli: “Hei, englantia opettaa minulle?” Ovatko pohjoiskorealaiset pakolaiset passiivisia?

 

Eunkoo: Eivät ollenkaan! He ovat eräitä kaikista eniten motivoituneita ihmisiä keitä olen koskaan tavannut. Kuten sanoin, minä olin väärässä.

Olen oppinut, että pakolaiset tarvitsevat vallan valita, jotta he löytäisivät oman tiensä. Yksi tapa ajatella globaalisti ja toimia paikallisesti on halukkuus käyttää aikaisempia tietoja ja kokemuksia. Mutta meillä täytyy olla avoin mieli. Meidän pitäisi kokeilla eri teitä. Meidän täytyy olettaa olevamme joskus väärässä. Jos teette näin, tulette muuttumaan ja kehittymään johtajana. Ja minä lupaan, että näette kukan kurkottavan kohti aurinkoa.

 

Casey: Maailmaa ei voida pelastaa. Mutta me voimme tehdä käytännön asioita, jotka tekevät maailman pelastamisen arvoiseksi. Me voimme auttaa kukkia, jotka ovat valmiita  kurkottamaan aurinkoa kohti, ja se tarkoittaa pienituloisten vanhempien auttamista Washington D.C:ssä tai se voi tarkoittaa pohjoiskorealaisten pakolaisten auttamista sopeutumaan ulkopuoliseen maailmaan.

Kun 1800-luvun abolitionisti Frederick Douglasilta kysyttiin, miten ihmiset voivat taistella orjuutta vastaan, hän sanoi: “Työkalut niille, jotka osaavat käyttää niitä. Antakaa jokaisen ihmisen tehdä töitä orjuuden poistamiseksi omalla tavallaan.” Tänään: Mitkä ovat teidän kohteenne? Mitkä ovat teidän työkalut? Ja miten te aiotte niitä käyttää?

Kiitos.

Käännös (Translation by): Jasmin Fosse

Jasmin Fosse–TNKR fundraiser and translator https://give.lovetnkr.com/en/fundraisers/High-School-Graduation-Fundraiser-for-TNKR

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *