Cherie Yang

Minun vaikea tie vapauteen, perhe ja tulevaisuus

 

Kuvittele saavasi unelmiesi työ, mutta tajuat, että se onkin painajainen. Voisitte erota, eikö vain? Useimmat ihmiset antavat kahden viikon varoitusajan tai eivät vaan ilmesty töihin.

Minun tapauksessani en voinut erota. Sen takia, koska synnyin Pohjois-Koreassa. Yritin erota ja sain 400 sotilasta ja poliisia perääni.

Pohjois-Korea on maailman pahin maa. Yksi kirjailija sanoi: “ Järjestelmä, missä ei voi elää ― muttei lähteäkään, on helvetin määritelmä.” Tämä on Pohjois-Korea.

Sotilaat ja poliisit jahtasivat minua, koska minä tiesin heidän salaisuutensa. He etsivät minua kaikkialta tarkistaen joka ikiseltä perheen jäseneltä, ystävältä, ja muilta yhteyshenkilöiltä.

Työskentelin hallinnon huvilassa, jonka luulin olevan elämäni mahdollisuus. Minut valittiin työskentelemään hallinnon virkamiehen huvilaan palvelijaksi. Virkamies oli minun kotikaupunkini pormestari. Naiset joka puolella Pohjois-Koreaa unelmoivat tämän kaltaisesta työstä, koska sitä pidetään kunnian arvoisena palvella tällä tavalla Kimin hallintoa. Olin haltioissani minun valinnasta niin kunnian arvoiseen työtehtävään kunnes sain tietää todellisen totuuden huvilan seinien sisällä.

Kun minä ensin saavuin pormestarin huvilaan, muistan olleeni erittäin yllättynyt. Tämän huvilan tilat olivat niin ylellisiä. Ne olivat enemmän kuin mitään, mitä olisin ikinä voinut kuvitella. 1990-luvun nälänhädän aikana 500 000:sta jopa 2 miljoonaan ihmistä kuoli nälkään ja meille kerrottiin kaikkien, mukaan lukien meidän Rakkaan Johtajamme, uhraavan kansan hyvinvoinnin vuoksi. Me uskoimme propagandaan, missä Rakas Johtajamme ja hallinnon virkamiehet tekivät töitä koko päivän taatakseen meille paremman elämän. Sillä hetkellä, kun astuin huvilaan, tajusin hallinnon valehdelleen meille. Sillä aikaa, kun monet pohjoiskorealaiset kärsivät, näkivät nälkää ja kuolivat, Pohjois-Korean hallinnon virkamiehet elivät ylellistä elämää.

Pohjois-Koreassa Kimin hallinnosta kyseleminen olisi hulluutta. Minun kokemukseni huvilassa sai minut kyseenalaistamaan uskollisuuttani hallinnolle.

Minun työtehtäväni oli tarjota virkamiehille heidän ateriansa. Minun täytyi seistä oven ulkopuolella kuin patsas. Kun he tarvitsivat jotain, he kutsuivat minua ja minun täytyi tuoda se heti.

Päivä päivältä minun kehoni ja mielenterveyteni kärsi ja tunsin oloni oli niin yksinäiseksi tietäessäni ettei kukaan täällä välittänyt. Jokainen ohimenevä päivä minä ikävöin perhettäni, sukulaisiani ja ystäviäni enemmän ja enemmän. Tuntui siltä kuin olisin ollut vankilassa. En voinut elää kuten halusin, mutta en voinut lähteäkään. Tiesin heidän salaisuutensa. Tiesin heidän ylellisestä elämäntyylistään ja heidän monista valheistaan.

 

Se, minkä luulin olleen elämäni mahdollisuus, olikin täysin sen vastakohta. Tuntui siltä kuin olisin ollut ansassa. En voinut lähteä huvilasta. Se oli helvettiä. Päätin tehdä sen käsittämättömän teon ja paeta takaisin perheeni luokse. Aloitin suunnittelemaan hyvin varoen. Huvilasta lähteminen tuli olemaan hyvin vaikeaa, koska koko rakennuskompleksissa oli vain yksi ovi sisään ja ulos, jonka luona vartiossa seisoi aseistettu turvamies. Paetakseni huvilasta ainoa vaihtoehtoni oli kiivetä yli 2 metrin korkuisen muurin yli. Eräänä päivänä huomasin hajanaisesti lojuvia kiviä lähellä muuria. Viidentoista päivän ajan minä toteutin minun vaarallista suunnitelmaa keräillen kiviä kasaan kello kahdesta  kello kolmeen aamulla. Viidentenätoista yönä minä pystyin kiipeämään muurin yli kivien avulla.

Pakoni jälkeen minulla meni kaksi tuntia kävellessäni vuorta alas parhaan ystäväni talolle. Pian saapumiseni jälkeen hän ilmoitti minulle, että 400 sotilasta ja poliisia olivat minun perässäni kuulustelemassa ketä tahansa, jolla oli yhteys minuun ja tunkeutuivat ilmoittamatta heidän koteihinsa. He halusivat löytää minut.

Minä elin piilossa. Se oli onnetonta aikaa. Olin sairas, peloissani enkä voinut nähdä perhettäni tai ilmoittaa heille olevani elossa.

En voinut elää, mutta en voinut lähteäkään. Se oli se hetki, kun tajusin, että minun oli lähdettävä Pohjois-Koreasta. Se oli se hetki, jolloin päätin hyväksyä kotimaasta lähtemisen hulluuden.

Ylitin jäätyneen Tumen joen syksyllä vuonna 2002. Vuoden myöhemmin minun vanhempani ja siskoni pakenivat myös. Asuimme kolme vuotta Kiinassa, mikä oli erittäin vaarallista ja epävarmaa pohjoiskorealaisille pakolaisille. Kun olimme Kiinassa, näin dokumentin pohjoiskorealaisista pakolaisista, jotka pakenivat Kiinasta Laosiin. Yhdessä ryhmässä oli mies, jolla oli loukkaantunut jalka. Hän ei voinut kävellä tarpeeksi nopeasti vuorten yli ja he olivat vaarassa jäädä kiinni poliisille. Loukkaantunut mies kertoi ryhmälle heidän täytyvän jättää hänet, jotta he voisivat pelastaa itsensä. He jättivät miehen taakseen, jotta he itse selviävät turvaan ja vapauteen. Minä ajattelin, että tämä ei ikinä tapahtuisi minun perheelleni, mutta se tapahtui.

Etsiessämme vapautta Etelä-Koreasta minun vanhempani lähtivät Kiinasta ensin. Matka Kiinasta Etelä-Koreaan on hyvin vaarallinen. Siksi minun vanhempani ajattelivat, että minä ja siskoni seuraamme perässä, kun he ovat saapuneet turvallisesti perille. Kun he lähtivät, minun isäni jätti meidät näillä sanoilla: “Minä tulen hakemaan teidät Koreaan pian.” Mutta hän ei ikinä tullut takaisin hakemaan meitä. Me emme tienneet, että nuo olivat hänen viimeiset sanansa meille. Puolessavälissä heidän rankaa matkaa vuoria pitkin Thaimaaseen minun isäni sairastui. Valitettavasti hän kuoli Laosissa. Hänet haudattiin Mekongin jokeen. Minä menetin elämäni tärkeimmän mentorini ja isäni, joka rakasti minua niin paljon.

 

Sillä aikaa, kun minä ja siskoni odotimme Kiinassa vanhempiemme paluuta, näin tarinan uutisissa eräistä pohjoiskorealaisesta pakolaisista. Tämä oli yksi niistä monista tapauksista, joissa media on informoinut ja inspiroinut minua ulkomaailmasta. Mutta juuri tämä uutinen kertoi Yhdysvaltoihin muuttaneista pohjoiskorealaisista pakolaisista. Tämä antoi minulle idean. Ajattelin, että menisimme Thaimaaseen tapaamaan vanhempamme, ja sitten menisin Yhdysvaltain suurlähetystöön kysymään lupaa maahanmuuttoon.

Niin me teimme siskoni kanssa. Kaikki pohjoiskorealaiset pakolaiset riskeeraavat elämänsä paetessaan vapauteen. Minä ja siskoni emme olleet mikään poikkeus tälle vaaralle. Me molemmat kannoimme mukanamme partaveitsiä. Me suunnittelimme käyttävän niitä partaveitsiä tekemään itsemurhan viiltämällä ranteet auki, jos olisimme jääneet kiinni. Me emme aikoneet mennä takaisin Pohjois-Koreaan.

Vuonna 2007, viisi vuotta Pohjois-Koreasta lähdön jälkeen, minun äitini, siskoni ja minä menimme Yhdysvaltoihin pakolaisina. Vihdoin olimme vapaita. En voi vieläkään unohtaa sitä tunnetta, kun minä ensimmäistä kertaa saavuin Yhdysvaltoihin. Se oli ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun lähdin huvilasta, että pystyin nukkumaan rauhallisesti. Minun painajaiseni kiinni jäämisestä loppuivat vihdoin.

En oikeastaan tiennyt, mitä vapaus tarkoitti, ennen kuin ensimmäistä kertaa tunsin sen. Pohjois-Koreassa olin vanki, esine, hyödyke, joka oli riistetty pois omalta perheeltä hallinnolle käytettäväksi, miten heitä lystää. Vaikka minä nyt olenkin vapaa, miljoonat muut ihmiset eivät ole kohdannut vapautta.

Kun minä olin Pohjois-Koreassa, luulin saaneeni unelmieni työn, mutta se osoittautuikin helvetiksi. En ikinä unohda sitä pelkoa, kun tajusin 400 sotilaan ja poliisin olevan perässäni. “Järjestelmä, missä ei voi elää ― muttei lähteäkään, on helvetin määritelmä.” Minä kasvoin tämän järjestelmän alla ja olin päättäväinen siitä, että minä vihdoin pakenen. Silti olen yksi niistä muutamasta onnekkaasta. Minä en hakenut pelkästään eloonjäämistä. Halusin elää kuten ihminen. Nyt minä olen vapaa nainen ja pystyn elämään kuten itse haluan.

Käännös (Translation by): Jasmin Fosse

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *